Vuoden mittaan olen kaveripiirissäni havainnoinut luopumisen olevan yleistyvä trendi. Yksi antoi pois irtaimistoaan FB:n Annetaan/lahjoitetaan/vaihdetaan/vastaanotetaan -ryhmässä, toiset vaihtoivat asunnon pienempään ja luopuivat autosta, kolmas on myynyt perittyjä tavaroita kirppiksillä. Olen pohtinut, mikä vaikutus finanssikriisillä tähän ilmiöön on ollut ja olen tullut siihen tulokseen, että taloudellisessa epävarmuudessa ihminen joutuu miettimään elämän perusarvoja ja välttämättömyyksiä. Siinä väistämättä tulee myös todettua asiat, joita ei oikeastaan tarvitse.
Edellisten sukupolvien työkeskeisyys ja omaisuuden kartuttaminen heijastuu nyt vastareaktiona jälkipolveen, joka on saanut elää lapsuutensa pölyttyvien leipäkoneiden ja munankeittimien keskellä. [Munankeitin oli kyllä meidän perheessä varsin kovassa käytössä, minkä vuoksi en yli kymmeneen vuoteen keittänyt kananmunia, muutettuani pois kotoa. En siis osannut. Aura Liimataisen Parasta Kotiruokaa -kirjasta (s. 40, tavat 1&2) löytyi onneksi tähänkin tilanteeseen vastaus, kun kananmunien keittäminen osui kohdalleni kuukausi sitten. Enhän olisi Tytölle kehdannut vastata, että et saa keitettyjä munia, koska meillä ei ole munankeitintä.] Niin, mitä olinkaan ajattelemassa...
Statusta ja hyvinvointia ei enää mitata asunnon koossa tai puutarhan kukkaloistossa, ja miksi pitäisi? Isompi asunto tarkoittaa tänäpäivänä isompaa laina ja ahdistusta, isommat neliöt ja tavarapaljous enemmän siivottavaa. Pitääkö omistaa täydellinen astiasta, jos kahdestatoista lautasesta käytetään päivittäisessä kulutuksessa kolmea? Miksi pitäisi ostaa asunto, jossa on oma kuntosali, kotiteatteri ja kirjasto, kun ne ovat tuolla kansan olohuoneissakin tarjolla?
Omistaminen ei tuo onnea. Entä luopuminen? Mitäs jos kaikkea ei tarvitsekaan omistaa, vaan voisikin vain lainata tai vuokrata ja palauttaa heti kun kyllästyy? Säilyykö uutuudenviehätys silloin pidempään?
Edellisten sukupolvien työkeskeisyys ja omaisuuden kartuttaminen heijastuu nyt vastareaktiona jälkipolveen, joka on saanut elää lapsuutensa pölyttyvien leipäkoneiden ja munankeittimien keskellä. [Munankeitin oli kyllä meidän perheessä varsin kovassa käytössä, minkä vuoksi en yli kymmeneen vuoteen keittänyt kananmunia, muutettuani pois kotoa. En siis osannut. Aura Liimataisen Parasta Kotiruokaa -kirjasta (s. 40, tavat 1&2) löytyi onneksi tähänkin tilanteeseen vastaus, kun kananmunien keittäminen osui kohdalleni kuukausi sitten. Enhän olisi Tytölle kehdannut vastata, että et saa keitettyjä munia, koska meillä ei ole munankeitintä.] Niin, mitä olinkaan ajattelemassa...
Statusta ja hyvinvointia ei enää mitata asunnon koossa tai puutarhan kukkaloistossa, ja miksi pitäisi? Isompi asunto tarkoittaa tänäpäivänä isompaa laina ja ahdistusta, isommat neliöt ja tavarapaljous enemmän siivottavaa. Pitääkö omistaa täydellinen astiasta, jos kahdestatoista lautasesta käytetään päivittäisessä kulutuksessa kolmea? Miksi pitäisi ostaa asunto, jossa on oma kuntosali, kotiteatteri ja kirjasto, kun ne ovat tuolla kansan olohuoneissakin tarjolla?
Omistaminen ei tuo onnea. Entä luopuminen? Mitäs jos kaikkea ei tarvitsekaan omistaa, vaan voisikin vain lainata tai vuokrata ja palauttaa heti kun kyllästyy? Säilyykö uutuudenviehätys silloin pidempään?
